VOI ITKU

Pitkä koleahko kesä lähenee loppuaan. Me ollaan oltu. Enimmäkseen kotona. Omalla pihalla. Välillä piipahdettu uimassa ja kaupassa. Mut pääasiassa ollaan Löysäilty. Tai ollaan me välillä ryhdistäydytty ja pelattu pingistä tai sulkapalloa. Pihalla. Aurinkoisina päivinä mä oon jopa maalaillut aitalautoja. Mut sitä ei lasketa, koska se on ihan älyttömän kivaa. Piha-aitaa on tullut lisää mooonta metriä.

Tramppoliini tuli tiensä päähän kun esikoisen poikakaverin piti näyttää siinä pari hurjaa temppua pikkupojille. Onneksi vain pomppukangas repesi ja suuremmilta ruhjeilta vältyttiin. Tiensä päähän tuli myös 1-vuotiaan kissaraasumme elämä, joka päättyi ihan liian aikaisin. Auton alle. Tänään on surtu ja itketty. Kaikenlaista. Elämä heittelee joskus yllättävällä tavalla.

Elämä, tai oikeastaan lentokone, heittää meidät kohta etelän lämpöön viikoks. Ei sitä ymmärrä. Me lähdetään siis kahdestaan lomalle. Samassa koneessa matkustaa kylläkin 17-vuotiaamme kaverinsa kanssa, mut heitä me ei tunneta. Tai siis he ei tunne meitä. Ei haittaa ollenkaan. Ja vaikka me asutaankin samassa hotellissa, me ei todennäköisesti nähdä hoidokeistamme kuin perävalot silloin tällöin, mut sekään ei haittaa. Ollenkaan. Sopii oikein hyvin. Koska mehän lähdetään lomalle. Lomalle? L-o-m-a-l-l-e.