NYT MENNÄÄN EIKÄ MEINATA

Sisuksissa kihelmöi. Odotus on päättynyt. Hirmuinen draivi on päällä ja heikompia hirvittää. Se on menoa nyt.

Ylihuomenna startataan kohti leikkauspöytää. Kierretään magneettikuvauksen, verikokeiden ja lääkärihaastatteluiden kautta osastolle, josta on järjestetty kuljetus pääkallopaikalle (heh). Toimenpiteeseen, jota ne huipputyypit tekee päivittäin. Huipputyypeille.

Saa peukuttaa. Palaillaan.

VALMIS

Musta tuntuu, että kesää ei tänä vuonna kunnolla ollutkaan. Kouluhommat jyskytti päässä viimeiseen asti ja vähän ylikin, juhannuksen jälkeen elämän piti helpottua sillä saralla. Ja kyllä se helpottuikin. Valmistumista lähdettiin sitten kullan kanssa kahdestaan juhlistamaan naapurimaan kylpylähotelliin. Laivan kannella oli ihanaa oleilla auringon lämmössä ja körötellä kohti viikonlopun ajan kestävää vapautta. Kesä tuoksui mereltä ja uusilta mahdollisuuksilta hetken aikaa. Kierreltiin Tallinnan terasseja pimenevissä illoissa, syötiin hyvin ja mietittiin tulevia hymy huulilla. Loppukesästä oli tarkoitus vaan nautiskella ja syksyllä piti aloitella uudenlaista, tasapainoisempaa arkea.

Seuraavana maanantaina jysähti. Tieto kasvaimen kasvamisesta veti maton altani. Maisema ikkunan takana oli erilainen kuin aiemmin, värit katosivat. Tuntui kuin elämältäni olisi pudonnut pohja; roikuin reunoilla ja allani oli syvä kuilu. Jonkin aikaa räpiköityäni tajusin, että ei se pohja mihinkään kadonnut, se muutti vain hieman muotoaan. Tukevammin kuin koskaan aikaisemmin istun nyt uudenlaisella alustallani, ja olen valmis ottamaan vastaan mitä eteeni heitetään luottaen siihen, että meidän kaikkien käy hyvin. Tuli sieltä sitten mitä tahansa.

Mä olen valmis.

Leikkauksen ajankohta on varmistunut ensi vuoden alkupuolelle. Työkuviot on jäissä sijaisuuksia lukuunottamatta. Näillä mennään. Päivä vain ja hetki kerrallansa.

KAUHUN TASAPAINO

No niin. Kävin siis seurantakuvauksessa siihen kasvaimeen liittyen. Ja sain kuulla että "se on valitettavasti kasvanut". Uusi leikkaus on tiedossa jossain vaiheessa. Koska kyse ei tällä kertaa ole kiireellisestä tapauksesta, saan armollisesti itse päättää leikkauksen ajankohdan. Ottaisinko sen vasta ensi vuoden puolella, että saisin ensin työasiat rullaamaan tai sitten jo syksyn aikana? Vastausta ei tarvinnut kauaa miettiä.

Kuusi vuotta sitten kiireellisesti leikattu ja suurimmaksi osaksi poistettu aivokasvaimeni on jatkanut kasvuaan. Alkujärkytyksen jälkeen elämä on asettunut raiteilleen ja ainakin jonkinlainen tasapaino asian tiimoilta löytynyt. Eteenpäin, sanoi mummo lumessa. Hammasta purren mennään kohti uusia taisteluja.
Häntä pystyssä.

KORKEELTA JA KOVAA

Eletään ihmeellisiä aikoja. Vanhin on tulossa takaisin. Lentelee parhaillaan kohti kotimaata, vaikkei haluaisikaan. Tulossa on.

Toinen tulee ylihuomenna alas korkeelta ja kovaa. Nousee vuorostaan lentokoneeseen ja hypähtää melkein samantien pois. Laskuvarjon kera. Ihan hullua.

Mä oon myös käynyt korkealla ja tullut alas. Kovaa. Lähes liian kovaa. Siitä lisää myöhemmin.

Riparilaisen juhlia vietetään lauantaina. Laskuvarjonainen on luvannut laulaa. Luultavasti korkeelta ja kovaa. Kauniisti.

Melkein unohdin. Hääpäivä on tänään. Ostin itselleni lahjan. Ensimmäistä kertaa ikinä. Siinä roikkuu sydän. Rakastan.

PIENEN PIENI IHME

Klikkasin äsken viimeisen kerran LÄHETÄ-läpyskää. Sehän sitten lähti. Vihoviimeinen portfolio. Mä en koskaan enää mainitse sitä sanaa missään yhteydessä. Olo on älyttömän epätodellinen ja outo. Vaatii totuttelua. Taidanpa korkata Fanta-pullon. 

Mitä tehtäis? Sika pestäis. Tai mattoja. Siitä on hyvä jatkaa. Terve!

WOHOOOO.....

TÄRINÄÄ JA RUMPUJEN PÄRINÄÄ

Mun lapseni on ilmassa. Matkalla maailman toiselle puolen. Yksin.

Mä istun pienen tauon jälkeen tietsikalla ja yritän saattaa päätökseen opiskeluun liittyvät viimeiset rippeet. Tauolla käytiin pikkuteinin kanssa liikkumassa leirillä ja asumassa teltassa viiden päivän ajan. Viimeisenä yönä satoi ja myrskysi niin, että katto melkein irtosi. Teltoissa tulvi ja  lapsia evakuoitiin sisätiloihin myrskyn tieltä.

Sitten ollaan vietetty päättäjäisiä eri kouluissa, myös mun. Todistuksen saaminen vaan jäi syksyyn, kun perhekuntoutuksen asiakkaat oli kotilomilla toukokuussa, eikä näyttöä voinut silloin antaa. Nooh, mä oon ihan tyytyväinen tähän järjestelyyn, vaikka näpsyttelyt jatkuukin vielä pikkiriikkisen aikaa kesän puolella. Toukokuun lopussa oli ihan riittävästi tekemistä kahden muun portfolion ja tutkintoihin liittyvien suunnitelmien kanssa. Realistisena tavoitteena olis viettää juhannusta ja loppukesää ilman ahdistavaa ajatusta tekemättömistä kouluhommista.

Juhannus on siis kai tällä viikolla ja kesä kunnolla alkanut.
JEE JEE JEE!!!

ROMAHDUS

Keskellä tavallista päivää rojahtaa painava teräsrakenteinen grillikatos kyljelleen. Tosta noin vaan, ilman mitään ennakkovaroituksia. Järkyttävä näky saa kyyneleet silmiin. Kesäkeittiö on turvallaan ja vastarakennettu terassi sen ympärillä ehkä myös mäsänä. Toisaalta toi muhkea lumimäärä saattoi koitua terassilautojen pelastukseksi. Se selviää sitten lumien lähdettyä.

Onneksi kukaan ei ollut tapahtumahetkellä kotona tai ainakaan lähellä katosta. En voi olla miettimättä, että mitä jos sunnuntaisilla kymppisynttäreillä ei olisikaan ollut ohjelmassa mäenlaskua..? Kekseliäs poikalauma olisi luultavasti hyppinyt katokselta alas hankeen edellisvuotiseen tapaan temppuja tehden ja hökötys olisi taatusti kaatunut jo silloin... Ihan hirveetä.

IIK

Mä selailin äsken kevään lukujärjestystä ja havaitsin, että koulussa kykkimistä on jäljellä vaivaiset 2 + 3 viikkoa. Siis häh??

Huomisesta alkaa kahden viikon kouluputki, jonka jälkeen työssäoppimista lastenkodissa, sitten kolme viikkoa koulun penkillä ja lopuksi viimeiset tutkintotilaisuudet. WHAAAT??? Opiskelu loppuu. Voihan nyyh.

No juu. Näihin seuraaviin kuukausiin mahtuu taatusti monenlaista vääntöä ja hermojen kiristymistä. Kammottavimmassa (myös todennäköisimmässä) tapauksessa mä teen viimeiset kolme tutkintotilaisuutta päällekkäin toukokuussa. Siis suunnittelen, toteutan, arvioin toteutuneet, selvitän teoriat. Myös kirjallisesti. Kolme kertaa. Lisäksi työssäoppimisen suunnitelmat, arviot ja teoriat. Siis neljä kertaa. Noooh. Mut siihen on vielä aikaa.

Järkevä ihminen tekis asioita alta pois, ettei tarttis kaikkea yhtäaikaa vääntää. Mut se en ole mä. Mä tarviin inspiraation tekemisilleni ja se tulee ainakin näissä opiskelukuvioissa vasta pakon edessä. Että tämmöstä olis tiedossa. Jihuu.

VOI ITKU

Pitkä koleahko kesä lähenee loppuaan. Me ollaan oltu. Enimmäkseen kotona. Omalla pihalla. Välillä piipahdettu uimassa ja kaupassa. Mut pääasiassa ollaan Löysäilty. Tai ollaan me välillä ryhdistäydytty ja pelattu pingistä tai sulkapalloa. Pihalla. Aurinkoisina päivinä mä oon jopa maalaillut aitalautoja. Mut sitä ei lasketa, koska se on ihan älyttömän kivaa. Piha-aitaa on tullut lisää mooonta metriä.

Tramppoliini tuli tiensä päähän kun esikoisen poikakaverin piti näyttää siinä pari hurjaa temppua pikkupojille. Onneksi vain pomppukangas repesi ja suuremmilta ruhjeilta vältyttiin. Tiensä päähän tuli myös 1-vuotiaan kissaraasumme elämä, joka päättyi ihan liian aikaisin. Auton alle. Tänään on surtu ja itketty. Kaikenlaista. Elämä heittelee joskus yllättävällä tavalla.

Elämä, tai oikeastaan lentokone, heittää meidät kohta etelän lämpöön viikoks. Ei sitä ymmärrä. Me lähdetään siis kahdestaan lomalle. Samassa koneessa matkustaa kylläkin 17-vuotiaamme kaverinsa kanssa, mut heitä me ei tunneta. Tai siis he ei tunne meitä. Ei haittaa ollenkaan. Ja vaikka me asutaankin samassa hotellissa, me ei todennäköisesti nähdä hoidokeistamme kuin perävalot silloin tällöin, mut sekään ei haittaa. Ollenkaan. Sopii oikein hyvin. Koska mehän lähdetään lomalle. Lomalle? L-o-m-a-l-l-e.

TÄSSÄ KÄVI NYT NÄIN

Meidän nuorempi lukiolaistyttömme, 17-vuotias seikkailijasielu, on kuukausitolkulla suunnitellut tulevan kesän lomareissua hyvän ystävänsä kanssa. Tarkoituksena olisi lähteä jonnekin eteläiseen Eurooppaan itse tienatuilla rahoilla. Me ollaan miehen kanssa tasaisin väliajoin hoettu hajamielisesti että jaa tai hmmm ottamatta sen kummemmin kantaa reissun toteutumiseen.

Kunnes tänään. Typsykkäisemme ilmoitti että nyt he muuten varaavat viikon matkan Rhodokselle, kyseessä on joku superhyperhyvä kaksi yhden hinnalla -tarjous ja paikkoja on rajoitetusti.

"Hetkinen, hetkinen..! Tehän ootte molemmat alaikäisiä, menkää vasta seuraavana kesänä kirjoitusten jälkeen, jooko? Ai että ollaan luvattu ja nyt sitten perutaan. Ja meinaatte lähteä joka tapauksessa?" No sitten meikäläinen heittää vitsinä että "Mähän voisin lähteä mukaan!" Mies siihen että "Eikun mä voisin lähteä!" Yhdestä suusta taidettiin tokaista että "Mitä jos lähettäis molemmat..?"

Niin siinä sitten kävi että näpyteltiin tarvittavat tiedot koneelle ja maksettiin varausmaksu nettipankissa. Kaikki tapahtui puolen tunnin sisällä. Tosta noin vaan. Naputinap ja klik-klik. Kiitos varauksesta ja hyvää matkaa. Voihan iik. Eikun JEEEEEEE!!!!!

JOULULOMALLA

Onpa ollut mahtavaa vaan olla möllöttää, käydä valmiiseen pöytään, syödä puputtaa suklaata ja muita herkkuja, antaa ajan kulua ja olla vaan. Huuh puuh. Ihan parasta.

Joulu tuli kuitenkin, vaikkei sitä ehtinyt itse valmistella oikeastaan yhtään. Joulusiivouskin jäi tekemättä (KÄÄKS!!!) ja kortit lähettämättä, mutta joulu ja sen sanoma saapui meille silti. Ja saapuu joka vuosi uudestaan. Ihana, armollinen joulu.

Mitäs muuta?

Suklaanmössötyksen lomassa oon käynyt joka päivä ulkona tuulettamassa tunkkaista pääkoppaani - tänään jopa juosta jolkottelin pitkästä aikaa koiran ja pikkumurkun kanssa. Aleostoksilla ollaan käyty tuhlailemassa joulupukilta saatuja rahoja: tokaluokkalainen löysi unelmiensa skeittikengät ja eskarilainen jääkiekkomailan, tytöillä ostokset painottuivat odotetusti vaatepuoleen.

Lapset on käyneet kavereillaan ja tuoneet niitä myös tänne kiitettävällä tavalla - parhaillaankin kuuluu kova kikatus ja kiherrys, kun 10-vuotiaat tytöt istuvat myöhäisellä iltapalalla. Mukavaa illanviettoa on luvassa myös uuden vuoden aattona, kun saamme vieraaksemme vanhoja koulukavereitamme lastensa kera.

Niin ihanaa elää hetki normaalia arkea. Olla kotona, puuhastella kaikenlaista mieleentulevaa, kuulostella, suunnitella, käydä kaupoissa, tavata ihmisiä. Ehtiä. Olla läsnä.

Ai kauheaa. Kissa joutui tänään pyykkikoneen pyörityksiin. Ihan uskomaton juttu. Jostain alkoi kuulua vaimeaa maukunaa ja kesti jonkin aikaa ennen kuin älysin mistä se ääni oikein tuli. Märkä ja hyväntuoksuinen katti hoiperteli hetken aikaa ympäriinsä ja alkoi sitten tyynesti nuoleskella kastunutta turkkiaan. Voi raukkaa. Onneksi huomasin tapahtuneen pian, muuten olis voinut tapahtua karmeita. Ihme elukka, joka paikkaan se itsensä työntääkin.

UUDEN EDESSÄ

Tämä viikko ollaan käynnistelty kouluja: eskareita, ala- ja yläkouluja sekä lukioita ihan ulkomaita myöten.

Eskarilainen on vastoin kaikkia odotuksia osoittanut suurta yhteistyökykyä ja myönteisyyttä esikouluasioihin liittyen. Silmät loistaen on pikkukaveri painellut päiväkodin porteista sisään ja iloisesti vilkuttaen lähettänyt äitinsä matkoihinsa. Näinhän sen piti mennäkin, ainakin unelmissa, mutta silti riipaisee raapaisee, ja syvältä. Tässäkö tämä oli? Äiti on tehnyt tehtävänsä ja äiti saa nyt mennä. Kiitos ja näkemiin.

Pikkuteini tallusteli bussipysäkille yhdessä isonsiskon kanssa, ihan pikkasen taisi yläkouluun siirtyminen jännittää pienempää. Nuorempi lukiolaistyttömme on siis jälleen maisemissa ja käy nyt oman kaupungin lukiota yhden erityislukiovuoden jälkeen. Vanhin lukiolaisemme on vuorostaan karistanut pikkukaupungin pölyt päältään ja käynnistelee parhaillaan abivuottaan Espanjan auringossa. (Voi hyvin siellä, terkkuja kaikilta <3333333)

Toka- ja nelosluokkalaisen syyskausi starttasi tutuissa ympyröissä. Hieman oli perhosia vatsassa isommalla ala-koululaisella kun uudeksi opettajaksi tuli koulun rehtoriope. Ihan mukavaksi oli sekin opettaja sitten osoittautunut, vaikka olikin antanut läksyjä heti ekana päivänä, miten käsittämätöntä. Toka-luokkalaisen syksy alkoi tomerasti juoksemalla päin tolppaa ensimmäisen välitunnin päätteeksi ja saamalla kunnioitusta herättävän sarven otsaansa.

Tulevana maanantaina käynnistyy vielä yksi koulu tähän perheeseen liittyen. Ja se on sitten meikäläinen, joka heittää läppärilaukun olalle ja lähtee kohti tuntematonta. Että semmosta. Hui kauhistus.

SYNNYTYSTUSKAA

Mä näen unta että mä synnytän. Työnnän ja ponnistan, supistukset on hyviä ja vahvoja. Mitään ei kuitenkaan tule ulos. Herätessä piti oikein tarkistaa ettei peiton allakaan ollut mitään...

Tänään hän lähtee. Bileisiin. Ja me muut lähdetään mökkireissulle ylihuomenna. Seuraavan kerran nähdään ehkä kahden kuukauden kuluttua, jos suunnitelmat pysyy ennallaan.

Ensimmäiseni, nukkaposkeni, silkkitukkani. Pakkaa matkalaukun ja lähtee maailmalle maanantaina, sunnuntailapsi.

Esikoisemme abivuosi käynnistyy siis luokkakaverin kera ulkomailla, kyseessä on opiskelijavaihto Espanjan Aurinkorannikon suomalaiseen kouluun yhden jakson ajaksi. Sisältäen myös syksyn yo-kirjoitukset. Huu. Jättiloikka itsenäistymisen ja irtaantumisen tiellä. Meille molemmille.

SEKAVUUSTILA

Mä hakkaan halkoja ja pilkon puita, pitkään. Niin että ranteet puutuu ja hauikset tärisee. Käsiin sattuu. Pitää jatkaa.

Mä katkon kuivia ruusupensaiden oksia, poistan ja harvennan. Käsivarret on täynnä verisiä naarmuja, mutta mä vaan jatkan. Kahdeksan tunnin jälkeen alkaa sataa rakeita, ja mä riuhdon aina vaan. Loppuun asti.

Mä kaivan syvän kuopan, irrotan parimetrisen painavan puskan maasta ja siirrän sen toiseen paikkaan. Koska. Niin täytyy tehdä.

Mä keitän ruuaksi puuroa, joka ilta. Vaihtelen sentään mannaryynien ja kaurahiutaleiden välillä. Mielikuvitus ei riitä parempaan. Vatsat täyttyy.

Mä käperryn iltaisin pienelle myttyrälle tiukasti peiton alle, laitan kädet ristiin ja nukun turvallista unta. Olen luottavainen.

Huomenna. Odotus päättyy. Ajatukset selkiytyy. Tulee tietoa: aivokasvaimen seurantakuvauksen tulokset kerrotaan.

EI OO TOTTA...

TÄÄLLÄ SATAA LUNTA...

SOPIVAN SÄRMIKÄS?

Välillä vaikea, joskus helpompi. Usein sähäkkä, harvoin tyyni. Minä Monimutkainen Nainen. Vähän niin kuin Valion Finlandia-juusto: vivahteikkaan voimaisa, sopivan särmikäs.

Mikä ihme siinä oikein on että joillekin ihmisille asiat vaan yksinkertaisesti ON jotain ja toiset ihmiset AJATTELEE aivonsa kippuralle pienimmästäkin syystä..? Mä kuuluisin mieluusti tohon ensimmäiseen kategoriaan, mutta kun en vaan osaa enkä pysty.

Uusi vuosi alkoi järkyttävällä kärhämöinnillä heti aamusta kun selviteltiin koukeroisia ihmissuhdekuvioita vanhempien tyttöjen kanssa. Ymmärtämättömyys ja turhautuminen oli suurta puolin ja toisin, eikä tilanne päättynyt ollenkaan hyvin. Sietokyky ylittyi ja kuppi meni nurin niin että paukahti.

Ne viimeisten kuukausien teinikuhinat on toisaalta enteilleet jotain suurempaa purkautumista ja sellaisen aika oli siis heti uuden vuoden alussa. Ehkä hyväkin näin. Ilma tuntuu kirkastuneen ja me  taidetaan ymmärtää vähän paremmin toisiamme. Ja itseämme.

PÄÄASIA

Melko tasan kolme vuotta sitten koettu kiireellinen pään alueen leikkaus ja siihen liittynyt ajanjakso oireiluineen, kipuiluineen ja lopulta toipumisineen ovat ehkä tämänastisen elämäni pelottavinta ja toisaalta antoisinta aikaa. No jaa, lasten syntymät liippaa kyllä läheltä... Kookkaan, mutta hyvänlaatuisen aivokasvaimen leikkaus onnistui hyvin, vaikkei kasvainta saatukaan ihan kokonaan pois vaikean sijainnin vuoksi. Viimeisten magneettikuvien perusteella muutoksia ei ole tapahtunut - vuosittainen seuranta jatkuu toistaiseksi.

Kun leikkauksen jälkeisten päivien huippusuorituksiin kuului sängynreunalla istuminen tuettuna tai rollaattorin avulla hoiperteleminen, oli harsoihin käärityn pään sisällä armottoman jomotuksen lisäksi yksi kirkas tunne ylitse muiden - rakkaus.
Miten se lepatti ja lämmitti sisälläni ja ympärilläni silloin, kun pelko uhkasi käydä kimppuuni fyysisten voimien kadottua lähes olemattomiin; miten se lohdutti ja valaisi yksinäisiä iltoja ja öitä sairaalassa silloin, kun painajaisunet ja lääkehoureet piinasivat; miten se valoi uskoa tulevaan ja antoi voimia hitaaseen, mutta määrätietoiseen toipumiseen.

Toivon kaikille ihmisille (myös itselleni) mahdollisimman pitkää ja tervettä elämää, reipasta ja iloista menoa sekä kykyä ymmärtää elämää ja nauttia siitä suurin siemauksin.
Elämä on laiffii (M. Nykänen) !!!

Kun tulee oikein pieneksi ja hauraaksi,

kun on ihan selkä seinää vasten,

ei voi muuta kuin odottaa ja uskoa, olla vaan.

Silloin voi nähdä jotain suurta ja kaunista,

eikä tarvitse pelätä ollenkaan.

UPEETA, MAHTAVAA!!!

Tänään irtosi proffalta lupa viedä lopputyö painoon ilman muutosvaatimuksia. Eli jäihän tässä vielä luppoaikaakin ennen ylihuomista kokousta, jossa opiskelijamiehen diplomityö virallisesti hyväksytään ja merkitään opintorekisteriin. Viimeiset harjoitustyötkin opintoihin liittyen tuli palautettua viime viikolla, joten nyt voi kai rehellisesti sanoa, että

WAU!

Ihan uskomaton juttu...

Siis mieletöntä!!!

KUMMALLINEN PÄIVÄ

Eiliseen päivään mahtuu kaksi isoa ja kummallisen outoa ennenkokematonta juttua:

1. Murkku hyväksyttiin opiskelijaksi erikoislukion yleislinjalle.


2. Perheessämme tehtiin luultavasti täihavainto.

Molemmat asiat on todellakin pyörineet mielessä. Jännä yhteensattuma, että piti sitten samaan päivään tulla niin erilaiset järistykset.

Ensimmäistä kohtaa osattiin jo odottaakin, mutta silti se oli jonkinasteinen sensaatio: Meidän pieni muruliini lähdössä maailmalle... Murkun ollessa parhaillaan 3-päiväisellä seikkailumatkalla Tukholmassa turvallisen isonsiskon hellässä huomassa meillä vanhemmilla on kova työ laittaa ajatukset järjestykseen ennen huomista kotiintuloa. Toisaalta tekisi mieli vaan hurraten huiskuttaa ja toivottaa onnea opintoihin, mutta toisaalta onhan se vielä niin nuori ja pieni, että miten sen siellä kaupungin huiskeessa käy? - Sen pitää saada seikkailla! - Mutta se tarvii meitä vielä paljon! - No asuishan se silti kotona. - Kela korvais matkat, ja junassa olis hyvä lukea. - Mutta tulis kauheen pitkät koulupäivät! - Nuoret jaksaa mitä vaan ne haluaa! Jaa-a, täytyypä vielä uudelleen miettiä minkälainen kanta me otetaan tähän lukiopaikan valintaan. Tuttu ja turvallinen oman pikkukaupungin koulupahanen vai iso ja loistelias pääkaupungin erikoiskoulu? Onpa vaikeaa...

Toinen kohta taas, hmm... miettii ja muistelee... Lasten täitartunta on varmuudella kuulunut niihin asioihin, joita en uskonut meidän kohdalle tulevan, koskaan. Sen verran tomera ja pelottava perheenäiti tässä huushollissa, ettei pään ötököillä pitänyt olla mitään asiaa edes tähän suuntaan. Vaan toisin kävi. Juupa-juu. Kovin ollaan hiljasta ja nöyrää matamia nykyään asian tiimoilta. Eikä ne öttiäiset edes näyttäneet mitenkään ällöttäviltä. Söpöjä, pieniä vipeltäjiä vaan; mitä niistä nyt hysterisoitumaan ;) Tuskin edes muistan aikaa, jolloin supatin koululaisille täiepidemian jyllätessä pahimmillaan, että "Älä sitten vaan käytä kenenkään toisen harjaa tai pompuloita tai hattua missään tapauksessa!!! Äläkä ainakaan sen tai sen tai sen kanssa leiki kovin lähekkäin vähään aikaan!!!" Ihan oikein mulle. Täällä sitä kammataan päitä jatkuvalla syötöllä ja imuroidaan ja pestään pyykkiä ja pakastetaan lippiksiä. Elämä siis jatkuu. Ja tulipahan siivottua kunnolla pitkästä aikaa.

Se täihavainto ei välttämättä ollutkaan aito, heh... Mutta reaktio ilmiön tiimoilta oli varsin todellinen ja kaikessa "karmeudessaan" opettavainen ja koominenkin, tai ehkä pikemminkin tragikoominen :)