VAPAUS VALITA

Vapaus valita. Ehkä yks oman elämän hienoimmista ja arvostetuimmista jutuista. Tuntea itsensä vapaaksi tekemään asioita mitä haluaa tehdä. Ilman syyllisyyttä tai huonoa omaatuntoa. Että on oikeasti mahdollisuus itse päättää mihin aikaansa käyttää. Ei mikään itsestäänselvyys.

No juu, suhteutettuna tietenkin voimassaoleviin realiteetteihin, kuten henkilökohtaisiin ominaisuuksiin, vireystilaan ja varallisuuteen. Mutta noin niinkuin periaatteessa on upeaa ymmärtää kuinka paljon tämä lahjaksi saatu elämä lepää myös omien valintojen varassa. Tiedostan toki samalla surullisena, että on olemassa tekijöitä, jotka saattavat jumittaa ihmistä ja estää tätä elämästä oman etunsa ja onnensa mukaisesti.

TYYNEYSRUKOUS

Jumala suokoon meille tyyneyttä hyväksyä asiat, 

joille emme voi mitään,

rohkeutta muuttaa asioita, 

joihin voimme vaikuttaa,

ja viisautta erottaa

nämä asiat toisistaan.

Viikonlopun aikana kävimme koko perheen kera onnittelemassa 23-vuotiasta esikoistamme opiskelukaupungissa. Muiden lähtiessä kotimatkalle jäin vielä tunnelmoimaan nuoren aikuisemme eloa ja arkea yhden yökylän verran. Seuraavana iltana siirryin junalla pääkaupungin sykkeeseen ja majailin myös yhden yön toiseksi vanhimman lapsemme luona. Niin kutkuttavaa oli päästä kurkistamaan jo niin itsenäisten lastemme aikuisiin elämiin ja omiin pikku koteihin. On ne vaan niin ihania kaikki.

KAKSI SYDÄNTÄ

Mä en oikein oo mikään koruihminen. On mulla joitakin rakkaita aarteita, mutta enimmäkseen ne pysyy piirongin kätköissä - vihkisormuskin on välillä "kateissa" pitkiä aikoja. Valmistuttuani lastenohjaajaksi kaksi vuotta sitten halusin hankkia itselleni muiston, jota voin tarvittaessa kantaa mukanani. Pitkähkön harkinnan jälkeen päädyin ostamaan punotun nahkarannekkeen, johon voi kerätä monenlaisia hopeasta tehtyjä symboleja. Ensimmäinen symboleista oli pieni ristillä merkitty Raamattu.

Toisen symbolin hankin pian valmistumiseni jälkeen, kun sain kuulla päässäni olevan kasvaimentyngän jatkaneen kasvuaan. Samoihin aikoihin oli esikoiseni lähdössä kolme kuukautta kestävälle reppureissulle Aasian perukoille. Symboliksi valikoitui luonnollisesti suojelusenkeli turvaamaan meidän molempien edessä olevaa matkaa.

Hääpäivä koitti heti kohta magneettikuvauksen jälkeen. Sydän oli täynnä ahdistusta, mutta myös verenpunaista rakkautta. Rannekkeeseen ilmestyi punainen sydän hopeisella reunuksella.

Leikkauksen jälkeinen aika täytti mieleni valtavalla ilolla ja valolla. Vaikka naama oli kipeä ja mustaksi turvonnut ja edessä oli kuuden viikon sädehoitojakso, mä olin liekeissä. Ihan vaan elämästä ja elossa olemisesta. Mä leijailin tietoisuuden tasosta toiseen ja täytyin kiitollisuudesta ja riemusta joka päivä uudestaan. Muistutukseksi pahojen päivien varalle valitsin nahkapunokseen kimaltelevan helan. Hoitokäynnit syöpätautien klinikalla, kuten myös aikaisemmat sairaalajaksot Töölön sairaalassa, olivat rentoja ja sujuvia, ja tunsin koko ajan olevani turvallisissa ja osaavissa käsissä. Suomalainen sairaanhoitohenkilökunta ja lääketiede saivat oman vaaleanpunaisen symbolinsa.

Toissapäivänä armas muruseni yllätti mut samanlaisella punaisella sydämellä kuin olin itse itselleni kaksi vuotta aikaisemmin hääpäivän kunniaksi ostanut. Mikä hassu, mutta onnellinen yhteensattuma. Ei kai rakkautta voi koskaan olla liikaa.

Rannekoru on jossakin lähelläni koko ajan. Ellei se ole ranteessa, löytyy se laukun pohjalta tai hyllyn kulmalta. Kerran se oli kadoksissa pitkän aikaa, kun joku apulaisistani oli siivouspäivänä laittanut sen vaan muiden korujen joukkoon. Huh ja fiu.

Usko, toivo, rakkaus, ilo, onnellisuus ja riemu. Kiitollisuus. Joitakin mainitakseni. Ja muistaakseni.

EILISEN RAUKEUS

Ensimmäisen lomaviikon viimeiset hetket ovat käsillä ja mieli on hieman apeana, vaikka töihin onkin mukava palata. Viikko piti sisällään kaikkea kivaa ja tarpeellista, enimmäkseen kotoilua ja joutenoloa, mutta myös ystävien tapaamista ja pientä touhuilua.

Ikkunasta vyöryy sisään sateenjälkeinen vihreys. Saunamökkerö näyttää siltä kuin se olisi ollut tontin perällä aina. Kallellaan oleva omenapuun rotisko kaartuu kauniina pihaterassin ylle. Syreenit ovat kukassa ja juhannusruusujen nuput puhkeamaisillaan. Hiuksissa viipyilee savun tuoksu laavuretken jäljiltä. Tämän päivän kaikkeus koskettaa. Huomenna on uusi päivä.

RULLAATI RULLAA

No hopsan. Monesti oon täällä piipahdellut, lähinnä toisten juttuja selaten, mutta oman elämän puntaroinnille ei ole ollut mukamas aikaa. Se kertoo ajanpuutteen lisäksi ehkä myös siitä että asiat on olleet melko mallillaan - ei ole ollut tarvetta peilailla tapahtuneita juttuja blogin kautta. Ja hyvä niin.

Asiat on edenneet. Monella rintamalla on tapahtunut myönteistä kehitystä. Eikä vähiten itseni kohdalla. Haastava työ lastensuojelun parissa on antanut mahdollisuuksia olla mukana vaikuttamassa konkreettisella tavalla muiden ihmisten hyvinvointiin. "Joka antaa, se itsekin saa" -ajatuksen todeksi eläminen oman työn kautta on upeaa ja palkitsevaa. On etuoikeutettua saada tehdä työtä, jolla on niin suuri merkitys.

Kotirintamallakin on työskennelty ahkerasti arkivääntöjen ohessa. Me ollaan kullan kanssa pyritty kohti rennompaa kasvatustyyliä ja joustavampaa vanhemmuutta aidon kohtaamisen ja läsnäolon merkitystä unohtamatta. Vanhemmuuden lisäksi keväthuollon kohteeksi on vihdoinkin ymmärretty nostaa myös parisuhde kaikkine kiemuroineen.

Lenkkeily on käynnistynyt, ja saunamökki on kököttänyt pihan laidalla jo jonkin aikaa. Mun elämä, milloin siitä tuli näin ihana?

SYYSTUULI VAAN SOI LAULUAAN

Mun sydämeni tänne jää

kun aika on mun mennä pois
syystuuli vaan soi lauluaan
kuin kaiken tietää vois

Mun sydämeni tänne jää
aina asuinpaikalleen

vaik itse saan vain viivähtää

kesäiltaan viimeiseen

Mun sydämeni tänne jää
se lähelläsi aina on
sen tavoitat jos haluat
vaik maa ois lauluton

Kun mennyt oon, niin kuulet
vain kuiskeen rantamainingin
jos uskot enemmän kuin luulet
siinä sua tervehdin

Sä kevään näät taas kerran

ja kuulet laulut lintujen

jos herkistyt ees hetken verran

silloin ymmärrät sen

- Juha Vainio -

Hyvää matkaa Pappa-kulta! Lähdit komeasti luonnonvoimien saattelemana, ja sait kauniit hautajaiset, vaikket "kalaaseista" niin välittänytkään. Sinua rakkaudella ja kiitollisuudella muistaen.

LÄMPÖÄ JA LEMPEÄ

Ei se mennyt ihan niin. Luulin viettäväni suurimman osan lomareissustani joko rantsussa tai uima-altaalla loikoillen, mutta omaksi ja muidenkin yllätykseksi ramppasin vuorenrinteitä edestakaisin aamusta alkaen varpaat rakkuloilla.

Ihan mahtavaa. Kertakaikkiaan. Mitkä maisemat. Ja mikä ihana lämpö virkistävällä tuulella laimennettuna. Vuorikiipeilyjen välissä raikastava uintipulahdus ja rentouttava lukutuokio. Ympärillä rakkaita. En vaihtais sekuntiakaan.

OTTEITA ÄITIENPÄIVÄLTÄ

"Mom, mom is such a special word
the loveliest I´ve ever heard.
A toast to you
above all the rest
mom, you´re so special
you are simply the best."

"No matter what we go through
and no matter how much we argue
I know in the end
she´ll always be there for me."

"I have the best mom in the world."

Minäkö? Kuka muu muka? Snif.

"Tänään tunsin onnen. Koko perhe plus muutama mummo koolla takkahuoneessa. Isi soittaa pianoa ja pikkuveli kitaraa, loput laulaa tai kuuntelee hiljaa. Kukaan ei näpytä puhelinta. Kaikki on läsnä, just siinä sillon. Mitään ei puutu."

EDIT. Kaksi viikkoa myöhemmin tyhjentelin roskiksia ja murkun huoneesta löytyi lappu seuraavalla tekstillä:

"Oot kuuden lapsen äiti ja jaksat aina huolehtia meistä. Sulla on muutenkin raskasta, kun käyt sädehoidoissa. Voidaan auttaa aina sua, jos tarviit apua jossain. Mutta kuitenkin, oot aina tosi tärkee ja rakastan sua." 

Luulisin että paperinpala oli tarkoitettu liimattavaksi äitienpäiväkorttiin - tarina ei kerro miksi se päätyi roskiin. En lähde sen kummemmin asiaa selvittämään, vaan nautin liikutuksen aalloista.

P.S. Sädehoidoissa käyminen ei ole ollut ollenkaan raskasta, mistäköhän sellainen ajatus oli tullut pikku rimpuilijan mieleen..?

IHAN KOHTA

Esikoisemme, ensimmäisemme tulee ihan kohta takaisin maailman toiselta puolelta. Thaimaassa, Kamputseassa ja Australiassa on nyt reissattu reppu selässä upeita kokemuksia kerryttäen yli kolmen kuukauden ajan, mutta kotia ja perhettä on kuulemma jo kova ikävä. Ollaan menossa kullan kanssa kahdestaan lentokentälle vastaan hartaasti odotettua tytärtämme - ilmassa on suuren juhlan tuntua. Ympyrä voi taas sulkeutua. Kiitos ja ylistys.

OLLAANKO JO SIELLÄ?

Viime päivinä mun päässä on soinut yks biisi. Uudestaan ja uudestaan. Mä kuulin sen eka kerran isoäitini 90-vuotisjuhlissa tän vuoden alussa toiseks vanhimman tyttäreni ja tämän poikakaverin esittämänä. Hitsi kun osaisin liittää tähän sen alkuperäisen musavideon YouTubesta. Se kappale varsinkin oman rakkaani esittämänä oli niin täynnä kuplivaa iloa ja valoa, ettei se lopu ikinä. Joka puolella vaan pulppuaa koko ajan :)



Reino  & The Rhinos / AURINKO

Mistä mä sen tiedän, ollaanko jo siellä
Pitäiskö mun jatkaa vai onko menty jo hukkaan
Miten mä sen tunnen jos mä löydän sen
Mistä tunnen onnen kun mä ohi kävelen

Opasta mua aurinko, mä pelkään pimeää
Polta jo pois ahdinko, mä kaipaan elämää
Näytä mulle tie aurinko sun uuteen aamuun
Kaikki tää murhe ja vahinko sun tuuleen haihtuu
Opasta mua aurinko sillon kun mä en nää
Polta jo pois ahdinko, mä haluun sut mun elämään
Näytä mulle tie aurinko sun uuteen aamuun
Kaikki tää murhe ja vahinko sun tuuleen haihtuu

En taida enää jaksaa silmiäni ummistaa
Mä sydämeni avaan ja jään sun aamua odottamaan
Kun taas nähdä saan sinitaivaan
Se mua muistuttaa kuinka suurta kaikki pieni onkaan

VALMIS

Musta tuntuu, että kesää ei tänä vuonna kunnolla ollutkaan. Kouluhommat jyskytti päässä viimeiseen asti ja vähän ylikin, juhannuksen jälkeen elämän piti helpottua sillä saralla. Ja kyllä se helpottuikin. Valmistumista lähdettiin sitten kullan kanssa kahdestaan juhlistamaan naapurimaan kylpylähotelliin. Laivan kannella oli ihanaa oleilla auringon lämmössä ja körötellä kohti viikonlopun ajan kestävää vapautta. Kesä tuoksui mereltä ja uusilta mahdollisuuksilta hetken aikaa. Kierreltiin Tallinnan terasseja pimenevissä illoissa, syötiin hyvin ja mietittiin tulevia hymy huulilla. Loppukesästä oli tarkoitus vaan nautiskella ja syksyllä piti aloitella uudenlaista, tasapainoisempaa arkea.

Seuraavana maanantaina jysähti. Tieto kasvaimen kasvamisesta veti maton altani. Maisema ikkunan takana oli erilainen kuin aiemmin, värit katosivat. Tuntui kuin elämältäni olisi pudonnut pohja; roikuin reunoilla ja allani oli syvä kuilu. Jonkin aikaa räpiköityäni tajusin, että ei se pohja mihinkään kadonnut, se muutti vain hieman muotoaan. Tukevammin kuin koskaan aikaisemmin istun nyt uudenlaisella alustallani, ja olen valmis ottamaan vastaan mitä eteeni heitetään luottaen siihen, että meidän kaikkien käy hyvin. Tuli sieltä sitten mitä tahansa.

Mä olen valmis.

Leikkauksen ajankohta on varmistunut ensi vuoden alkupuolelle. Työkuviot on jäissä sijaisuuksia lukuunottamatta. Näillä mennään. Päivä vain ja hetki kerrallansa.

KAUHUN TASAPAINO

No niin. Kävin siis seurantakuvauksessa siihen kasvaimeen liittyen. Ja sain kuulla että "se on valitettavasti kasvanut". Uusi leikkaus on tiedossa jossain vaiheessa. Koska kyse ei tällä kertaa ole kiireellisestä tapauksesta, saan armollisesti itse päättää leikkauksen ajankohdan. Ottaisinko sen vasta ensi vuoden puolella, että saisin ensin työasiat rullaamaan tai sitten jo syksyn aikana? Vastausta ei tarvinnut kauaa miettiä.

Kuusi vuotta sitten kiireellisesti leikattu ja suurimmaksi osaksi poistettu aivokasvaimeni on jatkanut kasvuaan. Alkujärkytyksen jälkeen elämä on asettunut raiteilleen ja ainakin jonkinlainen tasapaino asian tiimoilta löytynyt. Eteenpäin, sanoi mummo lumessa. Hammasta purren mennään kohti uusia taisteluja.
Häntä pystyssä.

KORKEELTA JA KOVAA

Eletään ihmeellisiä aikoja. Vanhin on tulossa takaisin. Lentelee parhaillaan kohti kotimaata, vaikkei haluaisikaan. Tulossa on.

Toinen tulee ylihuomenna alas korkeelta ja kovaa. Nousee vuorostaan lentokoneeseen ja hypähtää melkein samantien pois. Laskuvarjon kera. Ihan hullua.

Mä oon myös käynyt korkealla ja tullut alas. Kovaa. Lähes liian kovaa. Siitä lisää myöhemmin.

Riparilaisen juhlia vietetään lauantaina. Laskuvarjonainen on luvannut laulaa. Luultavasti korkeelta ja kovaa. Kauniisti.

Melkein unohdin. Hääpäivä on tänään. Ostin itselleni lahjan. Ensimmäistä kertaa ikinä. Siinä roikkuu sydän. Rakastan.

SUOLAISTA JA MAKEAA

Täällä ollaan taas. Konttorissa näpyttelemässä. Tulin jo aamupäivällä tekemään ryydyttäviä koulujuttuja ja nyt puuduttaa. Loppuis jo tämäkin vaihe, alkaa kyllästyttää ihan tosissaan.

Kolme tutkinnon osaa siis päällekkäisinä meneillään. Kahdesta oon saanut teoriat avattua, enää puuttuu vaivaiset itsearvioinnit. Eli suunnilleen puolet tekstiä lisää molempiin teoksiin. Juuh. Ja sitten se kolmas pentele. En jaksa edes ajatella. Lisäksi kirjalliset suunnitelmat. Näpy näpy.

Näpytysten välillä oon käynyt oikeissa töissä ja siitä mä oon tykännyt. Vauvantuoksua lastensuojelun ja perhekuntoutuksen raadollisessa ympäristössä, ah ja voih. Siellä jos missä tuntee olevansa avuksi ja omat pikkuruiset probleemat saa ihan uudenlaisen peilin. Asiat tärkeysjärjestykseen. Hei haloo.

Opiskeluihin liittyen sain kunnian sijaistaa itse kirkkoherraa rippikoululaisten aloitusviikonloppuleirillä. Leirimeininki oli rentoa ja mukavaa ja ne tyypit siellä ihan mahtavia. Sain myös suunnitella lasten ja koululaisten pääsiäiskirkkoihin saarnan tilalle draamaa, joka toteutettiin useamman henkilön voimin. Mukana loistivat vanhimmat typsykkäiseni ja yleisön seassa istuskeli loput lapsista. Esitys oli upea ja vaikuttava, vaikka itse sanonkin. Niin sanoi moni muukin.

P.S. Sauna-ajatus etenee...

PULLANTUOKSUINEN

Mä en oo koskaan osanut leipoa pullaa. Onko MIKÄÄN ihanampaa kuin tulla kotiin ryydyttävän puuduttavalta koulurupeamalta ja löytää uunista eilistä pullaa? Hetkeksi mikroon, pling ja nuuuuh... Mulla on onnellisia lapsia kun niillä on pullantuoksuinen isosisko.

Ai joo. Paasto kesti seitsemän päivää ja olo pysyi tosi hyvänä lähes koko ajan. Yhden illan aikana oli joitain epämääräisiä tuntemuksia sydämessä, mut ne meni ohi kun lisäsin veden juomista. Hieman kyllä huolestuin, pakko myöntää. Nyt ollaan palattu arkeen ja ruoka maistuu äärettömän hyvältä. Ihmeekseni oon todennut, ettei sitä tarvii syödä ollenkaan paljon - vatsa täyttyy vähemmälläkin.

TÄÄ TUNNE

Voi että, tää tunne. Kun on saanut valmiiks jotain, jonka saa jättää käsistään, lopullisesti. Kun on istunut tietokoneella kymmeniä tunteja monen peräkkäisen päivän ja viikonlopun ajan ajatukset tahmeina ja takapuoli puuduksissa. Kun voi painaa lähetä-nappulaa. Olotila hipoo taivaita.

Ja hetkinen. Ulkonahan on mitä mainioin syyssää. Aurinko porottaa vielä ja värit pihapuissa on ihan loistavat. Taidanpa lähteä lenkille.

Toinen paastopäivä meneillään. Enkä edes meinaa muistaa koko asiaa :)

ANSAITTUA

Se on loma nyt, sanois ruottalainen. Kaikkien kotiäitivuosien jälkeen lähes ihkaoikea kesäloma. Ja mua väsyttää. Koko ajan. Nyt vetäydyn vienosti takavasemmalle, nostan jalat pystyyn aina tilaisuuden tullen ja nautin ansaitusta ajasta rakkaimpieni kanssa.

P.S. Juhlat on juhlittu. Tunnelma pysyi lämpimänä sateesta ja tuulesta huolimatta, ja päivänsankari oli onnellisen oloinen. Suuret kiitokset kaikille mukana olleille, nähdään taas.


Suljen ihanan soittorasian,
kierrän lauluni kippuraan.
Muiston mukavan
taskuun taputan,
siihen saakka kun tavataan.
Kiitän, kumarran, niiaan, vilkutan,
pian taas yhdessä laulellaan.

KUKKUU

Käki on kuultu. Parikin kertaa. Pihan omenapuu kukkii ja tuomi tuoksuu. Ilma on siitepölystä sakeana. Kesä on ihan kulman takana.

Tänään. Eskarilaisen kevätjuhlassa nähtiin huikea breakdance-esitys, jota tähditti meidän pienin muruliini. Sama tyyppi, joka ei ikinä osallistunut yhteenkään kerhoesitykseen, koska kaikki töllötti. Väkipakolla aina raahattiin kaveri juhlapaikalle, mutta esiintymiset jäi joka vuosi väliin. Vaan tänään kävi toisin. Päiväkodin pihassa raikui "Poika saunoo" ja tunnelma oli kuin kultajuhlassa konsanaan. Perheen kuopus kieppui väkkäränä kyseisen kappaleen tahdissa keskellä areenaa ja teki hurjia temppuja suu hymyssä ja silmät innosta loistaen. Sydän melkein pakahtui. Myös mun.

Ruusupuskissa on taas kuivia oksia ja mun täytyy katkoa niitä, ihme pakkomielle. Ja eihän sitä tiedä, jos joku juhlavieraista vaikka haluais tarkistaa pensastilanteen. Ikkunoitahan ei kannata pestä, koska sitä siitepölyä on järkyttävä määrä joka paikassa. Ehkä ens viikolla. Kakkupohjia vois varmaan tehdä valmiiks pakkaseen tai jotain. Yllättävän rauhallisissa tunnelmissa mennään kohti h-hetkeä. Ainakin vielä. Kääk.

Ai juu. Näytöt meni ihan nappiin. Jee.

KOHTA

Ensimmäinen näyttöviikko onnellisesti ohi, toinen meneillään ja kolmas tuloillaan. Järkyttävä määrä kirjallisia hommia, joista suurin osa vielä edessäpäin. Väliiin on mahtunut murusia. Mä oon ropsutellut ja kopsutellut, myllännyt ja pyllistellyt. Pihalla. Niin ihanaa. Tää aika ennen suurta, vihreää vallankumousta. Puskat ja oksat työntyy silmut viritettyinä kohti korkeuksia. Kohta kajahtaa.

LUOVUTAAN HILJAA

Tämän kuulin radiosta tänään. Raastavan äiti-tytär -keskustelun jälkeen. Vanhimmaiseni kanssa. Luovutaan toisistamme hiljaa. Snif. Ei vielä.


MÄ ANNAN SUT POIS / Laura Närhi

Sammuu
Talossamme lamput sammuu
Autioituneita huoneet
Ovat yksi kerrallaan
Sängyn laitamilla hiljaa nuokkuu
Kaksi uupunutta
Onnellisia vain unissaan

Mä annan sut pois
Mä päästän sut pois
Vaikka sattuu
Sä annat mut pois
Sä päästät mut pois
Kaikkeen tottuu
Hymyillään vaan
Ei oo muutakaan enää antaa
Luovutaan toisistamme hiljaa

Liikaa
Luulin meistä aina liikaa
Lupasin mä korjaan kaiken
Yhä vain uudestaan
Liukuu sun ote käsistäni
Vaihtuu viikot huomaamatta
Äänet kuuluu koko ajan hiljempaa

HÄN ON TÄÄLLÄ TÄNÄÄN

Illalla lentoasemalla. Täristiin ja odotettiin, jännitettiin niin.
Milloin, voi milloin?

Ja sitten. Pitkänhuiskea tyttö putkahtaa ilmoille matkalaukun kera. Siinä hän on. Riehakkaana ja ruskettuneena, onnen ja ilon kyyneleet silmistä valuen. Ihana hetki. Hän on täällä. Tänään. Huomennakin. Vielä hetken.