Pitkästä aikaa tuntuu että me ollaan jotain muutakin kuin taxikuskeja tai suurtalousrobotteja, jotka sinkoilee ympäriinsä pesuettaan hakien tai huoltaen. Toki me vieläkin hoidetaan kaikki vanhemmille lankeavat elatus-, kuskaus- ja muut hommat, mutta aikaa on jäämässä muuhunkin. Aikaa itselle, aikaa toiselle.
Yhden vuorokauden vaivainen miniloma naapurikaupungissa tuli tarpeeseen. Sitä tarvittiin havahduttamaan ja pysäyttämään, avaamaan silmät, seisauttamaan junat ja oravanpyörät, tämän hetken todellisuuteen. Stop. Keitä me ollaan, mitä meille kuuluu?
Viime vuodet on menneet vauhdilla. Väliin mahtuu ajanjaksoja, jotka on niin rankkoja ettei niitä edes muista. Silti me ollaan kovasti aina yritetty ja tsempattu, toisinaan vähän huonommalla menestyksellä, mutta yritetty silti. Ei olla annettu periksi, piru vieköön. Ruuhkavuodet ja ikäkriisit, asunto- ja autolainat, tulojen ja menojen yhteensovittamiset, sumplimiset ja setvimiset, sitä sun tätä, sinne ja tänne, loputtomiin.
Olosuhteet on ennallaan. Ihmiset on kasvaneet, muuttuneet ja kehittyneet. Tämä meidän yksikkö, perhe, on muotoutumassa uudelleen. Ja me kaks siinä mukana.
