RUUHKAVUODET?

Marraskuun viimeiset tunnit. Joulu saa tänä vuonna tulla ihan itsekseen. Ei auta. Kun ei ehdi, niin ei ehdi.

Keittiöremontti edistyy. Jee. Miten niin hitaasti, eihän tässä oo mennyt kuin joitakin kuukausia..? Kaakelit on seinillä ja loput kaapit sekä työpöydän taso saatiin tänään. Jääkaappi on saanut itselleen uuden kolon, keittiö laajeni aavistuksen verran olohuoneen puolelle. Lattia maalataan vielä kertaalleen joskus myöhemmin sitten kun kaikki on valmista, tapettikansioita ollaan selailtu ja hellantekijöitä kyselty. Hiljaa hyvä tulee, niinhän se meni. Kun olis aikaa.

Työjakso päättyy ensi viikon jälkeen ja mulla on suurin osa kirjoituksista tekemättä. Ja yksi varhaiskasvatuksen uskonnon essee. Kun vaan kerkiäis.

Kaiken hässäkän keskellä aloittaa täräytin paaston toissapäivänä. Sitä ei tässä hulinassa ehdi edes ajattelemaan, hyvä kun muistaa suolihuuhtelun tehdä. Ajankohta ei ehkä ole paras mahdollinen, mutta minkäs teet. Jos jotain meinaa tehdä, se pitää vaan tehdä. Kun muuten ei mistään tule mitään.

Näillä mennään. Joulua kohti.

LUOVUTAAN HILJAA

Tämän kuulin radiosta tänään. Raastavan äiti-tytär -keskustelun jälkeen. Vanhimmaiseni kanssa. Luovutaan toisistamme hiljaa. Snif. Ei vielä.


MÄ ANNAN SUT POIS / Laura Närhi

Sammuu
Talossamme lamput sammuu
Autioituneita huoneet
Ovat yksi kerrallaan
Sängyn laitamilla hiljaa nuokkuu
Kaksi uupunutta
Onnellisia vain unissaan

Mä annan sut pois
Mä päästän sut pois
Vaikka sattuu
Sä annat mut pois
Sä päästät mut pois
Kaikkeen tottuu
Hymyillään vaan
Ei oo muutakaan enää antaa
Luovutaan toisistamme hiljaa

Liikaa
Luulin meistä aina liikaa
Lupasin mä korjaan kaiken
Yhä vain uudestaan
Liukuu sun ote käsistäni
Vaihtuu viikot huomaamatta
Äänet kuuluu koko ajan hiljempaa

IHAN SUMEATA

Vuoden pimein aika. Harmaata ja höttöstä, niin kuin tämäkin päivä. Taivas roikkuu niin alhaalla, ettei tiedä mihin pilvi päättyy ja mistä usva alkaa.

Tähän hämäryyteen vois vajota, kiertyä kerälle ja herätä seuraavan kerran keväällä. Ellei olis niin kauhia kiire. Ettei tiedä millä jalalla seisois ja mitä tekis seuraavaksi. Vai pyöriskö vain itsensä ympäri ja odottais, että asiat hoituis jollain muulla tavalla? Jos vaikka joku muu tekis mun arvioinnit, raportit ja esseet niin mä voisin keskittyä työhön, kotiin, lapsiin ja mieheen kun nyt kerran oon maisemissa.

Voihan IIK. Mihin tämä aika oikein menee ja mistä sitä saa lisää? Työjakso on puolivälissä ja jouluun on 37 yötä. Huu.

Ai juu. Eskarivääntö on tuottanut tulosta ja valtakunnassa taas kaikki hyvin. Ainakin jonkin aikaa.

KAKUN PAIKKA

Viime viikolla mulla alkoi siis työssäoppimisjakso pienten lasten osastolla samassa päiväkodissa (vaan ihan eri rakennuksessa), jossa mun armas jääräpääpoikani käy esikoulua. Paikkaa hakiessani ajattelin että mahdottoman kätevää kun voidaan mennä pikkuhepun kanssa samoilla kyydeillä, tosi fiksua kaikin puolin. No joo. Ei se mennyt ihan niin.

Maanantain koittaessa oli kotona ihan pattitilanne. Kaveri ei liikkunut eteen eikä taakse, koteloitui sänkyynsä ja huusi: "Mä en varmana mee eskariin, kun sä oot siellä pihalla kyttäämässä!!!" Mä olin ihan kysymysmerkkinä että "Enhän mä sua ehdi edes vilkaista, kun mun pitää vahtia silmä kovana niitä pieniä siellä päiväkodin pihassa..."

Viikko oli yhtä vääntöä ja torstai-iltana mä vajosin niin alas että lupasin leipoa kakun, jos eskariinmeno olis sujuvaa seuraavana päivänä. Miten surkean säälittävää. Tänään me kuitenkin syötiin se palkintokakku, joka muuten maistui aikas hyvältä kaikkien mielestä. Brita-kakku, jonka välissä banaaninviipaleita ja rahkakermavaahto-vadelmaseosta, mmmmm...

Huomenna olis taas maanantai. Jihuu.

SURRUR

Ollaan menty eteenpäin. Ja taaksepäin. Tällä hetkellä junnataan paikoillaan. Haastavan eskaripojan kanssa. Huh huijaa.

Opiskeluihin on tullut pitkä kuuden viikon tauko työssäoppimis-jakson myötä. Niin tarpeellista olla enemmän mukana arjessa just nyt, kun sitä todella tarvitaan.

Marraskuu on märkä. Marraskuu on paljas. Marraskuu on pimeä. Valon juhlaan on pitkä matka. Hoh hoijaa.