Viime joogareissulta palatessani hyvissä fiiliksissä tuli auto-radiosta seuraava biisi. Se jäi soimaan mieleeni ja myöhemmin tutkiskelin sanoitusta tarkemmin ja tajusin että lukiolainenhan se siinä. Nooh, eiköhän se siitä hieman rauhoitu aikaa myöten. Onhan niitä taistelukenttiä itse kullakin ja vielä tässä kypsem-mässäkin iässä, mutta elämä itsessään ei ole enää niin traagista kuin 17-vuotiaana. Onneksi.
TIKTAK / SANKARITAR:
Tämän iän piti olla parempi,
ja olotilan jotenkin tyyni.
Kenen vika? Kuka meni valehtelemaan?
Kadottanut olenko todellisuudentajun,
hajun siitä mikä uhkaa koko ajan?
Minun täytyy mennä eteenpäin,
on pakko mennä vielä enemmän mitä vaan.
Mä näen tyhjän taistelukentän,
oon ihan yksin sodassa siellä,
ja vihaan tyyntä myrskyn edellä,
kun tapahtuu on helpompi hengittää.
Mä näen tyhjän taistelukentän,
pahimman vastustajani tiedän,
minusta itsestäni sen löydän.
Ei, en pysty lopettamaan,
mä huidon pimeän taa,
ota kiinni jos saat!
Todellako pysyisit mun perässäni koko ajan,
mä en haluu kenenkään takia hidastaa.
Tosi kovat tavoitteeni korkealla,
olen epätodellisen tunnollinen,
ja niin hyvä kehittämään ongelmia
aivan kaikesta, mitä tulee vastaan.
Tätä saat jos mä oon mitä tahdot,
tätä saat jos mä oon mitä kaipaat
tasamaa se on kaukana tästä,
löydy rauhaa ei mun elämästä.
Sori mulla on hankala luonne,
sitä huitelen tänne ja tuonne.
