Viime päivinä ollaan väännetty oikein urakalla: Ekaluokkalainen vääntää vuoronperään ketjusilmukoita ja itse tekemiään sormiskeittilautoja suu supussa ja kulmat keskittyneessä kurtussa, esiteini vääntää ja vaikeroi läksyjensä kimpussa kaiket illat, komentoora vääntäisi mielellään pikkuveljiltään niskat nurin monta kertaa päivässä, teinien kanssa väännetään kaikesta maan ja taivaan välillä sekä kerholaisen kanssa ihan vaan kerhoon menemisestä. HOOH.
Mä mietin joskus että mitä jos antaisin vaan olla. Lopettaisin sen vääntämisen ja antaisin todellakin vaan olla. Menkööt nukkumaan silloin kun huvittaa, tiskatkoot sitten kun astiat loppuu, tapelkoot niin että tapetit irtoaa, syökööt kyynärpäät pöydällä, olkoot… Välillä tekis mieli nostaa kädet pystyyn ja sanoutua irti koko hommasta, lähteä nostelemaan ja sanoa että ”Morjensta vaan kaikki, meikä menee nyt! Nähdään vuoden päästä!” No jaa, ehkä viikon päästä. Kyllä tekis terää. Alkaa taas kuulostaa siltä kuin oltais loman tarpeessa. Ehkä joku hotelliviikonloppu?
Hmmm…?
Hmmm…?
