UNITAUTIA?

Me ollaan torkahdeltu pitkin iltoja ja viikonloppuja kuka minnekin. Kesken perjantaisen pikasiivouksen löytyi pikkueteisen lattialta seinään nojaamasta kaikkein pienin sikeässä unessa, lippalakki kallellaan ja jalat vintallaan. Komentoora epäili heti, että kerholaisella on varmaankin se unitauti, mikä se nyt olikaan, narkolepsia... Tarkkana tyttönä oli tuonkin ajatuksen jostain poiminut. Vaan todellisuudessa kerholaisella tutkitusti todettiin taannoin sikainfluenssa ainoana perheestämme, eikä rokotetta siis tarvittu, joten yhteyttä Pandemrixiin ei hänellä ainakaan ole. Kauko-opiskelija on nukahdellut sohvalle parina iltana, ja poikien kanssa ollaan simahdettu lähes säännöllisesti iltapäivisin välipalan syömisen ja kirjojen lukemisen jälkeen.

Koulukirjoja on päällystetty tunti- ja metritolkulla, koulumatka-kaavakkeita täytetty ja läksyissä autettu. Tiedotteita on luettu, vanhempainilloissa käyty ja vanhempainvartteja sekä terveys-tarkastuksia varattu. Autolla on suhattu kodin, alakoulun, lukion, rautatieaseman, kerhon ja työpaikan väliä - molempiin suuntiin.

Kiirettä ja sutinaa on siis riittänyt, niinkuin aina kesän jälkeen koulujen alettua. Vastapainoksi huomaan kaipaavani tavallista enemmän hiljaisia hetkiä ja rauhallisia tuokioita. Viime aikoina suosituin lauseeni lienee ollut: Menkää ulos hyppimään, pliiiis..! Unitaudin sijaan uskon perheemme ajoittain kärsivän lievästä syysnuupahduksesta, joka johtunee monen uuden arkirutiinin samanaikaisesta käynnistymisestä. Ja ennen kuin rutiinit rullaa, menee hieman aikaa totuttelemiseen. Loman jälkeen kun ollaan vielä vähän hitaita.