MITTA TÄYNNÄ

Kun mä oon sellainen periaatteen ihminen. Että jos oon jotain sanonut tai päättänyt, niin se sitten pitää.

Oon pitänyt pitkiä puheita täällä kotona siitä miten tärkeää olis, että jokainen oman taitonsa ja kykynsä mukaan osallistuis kotihommiin ja varsinkin omien jälkiensä korjaamiseen. Siistissä kodissa kun kaikkien on parempi olla ja rentoutua. Näin uskon. Ja yhdessä miehen kanssa käynnistettiin sitten kaikkien aikojen nipotuskausi: ystävällisesti, mutta napakasti muistutettaisiin lapsukaisia kaikista silmiin osuvista unohduksista, kuten omista astioista ja hujanhajan olevista puhtaista ja likaisista vaatteista, puhumattakaan niistä tekemättömistä kotitöistä. HOOOOH.

No nyt alkaa patterit loppua. Kun ei siitä vaan tule mitään!!! Tai siis tulee ehkä kolmannella tai neljännellä sanomisella. Mutta kun siinä vaiheessa kiehuu jo sisuksissa siihen malliin että höyry nousee korvista. Mikä p...hana siinä oikein on kun ei ne tajua???

Vaan faktaahan kaiketi on, että sen määrä lisääntyy, mihin kiinnitetään huomiota. Eli mitä enemmän me jankutetaan vaikka pyykkiin menevistä vaatteista, sitä varmemmin ne jättää niitä ympäriinsä lojumaan. Arrrgh. Huomiota se on huonokin huomio.

Melko vaikeaa tässä ruveta ketään reippaudesta kiittämään kun ei ole mitään syytä. Tai olishan niitä syitä tietty vaikka kuinka, mutta kun ei yhtään huvittais kehua noita jästipäitä tällä hetkellä. Sillä linjalla olis silti viisainta jatkaa, kyllä mä sen ymmärrän vähemmälläkin. Mutta kun risoo... sotkuinen koti, oma saamattomuus, yleinen niskurointi, samat ympyrät. Blaa blaa blaa. Vali vali vali.

Ei mutta..! Siinähän se: lomallehan meidän piti mennä, ihan pikkiriikkiselle, kahden aikuisen kahdenkeskiselle tauolle... Kahdestaan.